The Last Resort

Tiedoksi. Tämä on pitkä ja yksityiskohtainen teksti, suunnattu erityisesti äidille. Saat toki lukea, jos siltä tuntuu.

Suomessa jo kutkutteli mielessä ja etenkin mahan pohjassa ajatus tästä hommasta. Olin kuullut, että Nepalissa on yksi maailman upeimpia paikkoja tätä kokemusta varten. Siispä viime viikon lauantaina lähdettiin reissuun, repussa kuitti, joka oikeuttaisi yhteen Benji-hyppyyn kahden kukkulan väliseltä sillalta, 160 metrin korkeudelta. 

Keskiviikkona käytiin Thamelissa, The Last Resortin toimistossa, varaamassa paikat lauantaiaamun bussiin. Toimistossa pyöri video erilaisista aktiviteeteista mitä Last Resortissa voi tehdä. Video pyöri non-stopilla. Koskenlasku näytti kivalta, kalliolaskeutuminen näytti kivalta, saunominen ja rentoutuminen kuulosti kivalta. Katse kääntyi saman tien pois kun kuvaan tuli Benji-hyppääjä, joka odotti omaa vuoroaan sillan reunalla. Korkeet paikat ei todella oo mua varten. Hyvä lähtökohta Benji-hypyn varaamiseen.. Hypyt kuitenkin varattiin ja maksettiin. Vatsa kääntyi ylösalaisin useamman kerran sen 20 minuutin aikana, joka toimistossa vietettiin.

Perjantai-iltana käytiin Seljan kanssa paniikki-illallisella. Onneksi puhuttiin vähän muistakin jutuista, niin ei tarvinnut ajatella seuraavaa aamua. Lauantai kuitenkin koitti ja 5.45 oltiin Thamelissa, valmiina lähtöön. Kuoppainen kolme ja puolituntinen matka sai alkaa. Matkalla meidät pysäytettiin tavattoman monta kertaa, ja aina joku sotilas tai poliisi tuli ovelle kyselemään mihin matka ja ketä on kyydissä. Joku virkaintoinen nuori armeijapoika tutki jopa matkustajien laukkujen sisältöjä. Ilmeisesti etsivät tehostetusti pommeja tai muuta epäilyttävää. Syynä kuulema lähestyvät vaalit, joiden takia täällä on ollut ajoittain vähän ongelmia. Syystäkin ihmiset alkavat olla jo vähän vainoharhaisia.. Bussimatka meni onneksi jutellessa aika paljon kaikesta muusta kuin tulevasta koitoksesta. Kuitenkin aina kun mutkan takaa vuorten välistä pilkisti silta, vatsa teki kuperkeikkaa. Välillä toivottiin Seljan kanssa, ettei bussi saapuis perille ollenkaan. 

No kyllähän bussi lopulta pysähtyi, oltiin perillä ja nähtiin ekaa kertaa paikka, josta meidän pitäis tulla pää edellä alas. Vatsa. Käveltiin lähemmäs. Vatsa. Odottelun jälkeen meidän piti kävellä siltaa pitkin toiselle puolelle. Vatsa. Sillalla oli varmaan lähemmäs 40 ihmistä ja se huojui ja heilui. Vatsa. Mun katse ei vahingossakaan siirtynyt alas. Kävelin koko matkan katse tiukasti edellä kävelevän selässä. Muut nauroi, että miten sä aiot muka hypätä, jos et pysty edes katsomaan alas. Siinäpä kysymys.

Ennen hyppyä leikittiin kuitenkin Suurinta pudottajaa. Meidät huudettiin yks kerrallaan nimellä porukan eteen. Edessä oli vaaka, jolla meidät punnittiin. Punnituksen tulos kirjattiin oikeaan kämmenselkään ja huudettiin kirjanpitäjälle. :D Myös hyppyjärjestys määräytyi kädessä olevan numeron (painon) mukaan. Olin keskimmäisessä ryhmässä, se sopi mulle.  Ei ekojen, mut ei myöskään vikojen joukossa. 

Katseltiin näköalapaikalta ekan ryhmän onnistuneita ja vähemmän onnistuneita suorituksia. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen kakkosryhmä kutsuttiin sillalle. Vatsassa kääntyi jälleen. Mietin, että mitähän tästä mahtaa tulla, jalat tuskin suostuu mua viemään eteenpäin. Kävelin sillalle ja koitin miettiä hyppyä varten annettuja toimintaohjeita ja Jamesin (meidän Guest Housen omistajan aviomiehen) rohkaisevia vinkkejä räpiköivistä linnunpoikasista. Psyykkasin itseni varsin hyvin, koska jalat toimi, sillalta kattominen ei ollutkaan paha ja hymy oli herkässä. Olin täynnä intoa ja odotusta. Tutustuin jonossa Samiin, Pohjois-Italialaiseen vapaaehtoiseen, jonka kämmenselässä luki sama numero ku mulla. Sam oli tosi hermona ja loppuaika menikin jutellessa niitä näitä ja psyykatessa Samia.

   Kameraa ei saanu tietenkään viedä sillalle hyppyjen aikana, joten omia kuvia sieltä ei ole.

Pian olinkin jo valjastettavana. Valjaat päällä mut sidottiin istumaan, jonka jälkeen kiinnitettiin nilkkaremmit. Jotain mukavia siinä juteltiin ja kameran takana mies haastatteli mua, että mitä nyt tapahtuu. Mulle iskettiin kamerakypärä päähän ja tajusin, että okei, kohta mennään. Kyllä siinä tais vatsa vielä viimeisen kerran kääntyä. Nimittäin sen jälkeen jännitys kaikkos ja tilalle tuli innostus. Kävin hyppymasterin kanssa viimeisen keskustelun: "Okay, so how should I jump?" "As far as you can." Asia selvä, ei voi olla vaikeeta. :D Toisissaan kiinni olevat nilkkaremmit kireenä sipsuttelin sillan laiturille. Mietin menneen kesän hyppyä Myrskylän laiturilta ja kiitin mielessäni Nooraa ja Jenniä, siitä että olivat aikoinaan opettaneet mut hyppäämään pää edellä veteen. Hiljaa sipsuttelin aivan reunalle ja samantien kun varpaat pilkisti reunan yli kuului vieressä lähtölaskenta "Three, two, one, BUNG--" loppu jäi kuulematta kun syöksyin pää edellä kolmen sekunnin vapaapudotukseen. Seurasi tunneskaala, jota on mahdotonta kuvailla. Huhhhuh! Ei voi muuta sanoa ku huhhhuh! 

(Muutama videokin tilanteesta löytyy, mutta voidaan äiti katsella niitä sitten kun oon taas kotona.)

    Suorituksen jälkeinen tuuletus by Jussi Pentilä

The Last Resort oli tosi kivan oloinen paikka. Oon aivan varma, että jos (ja kun) tulen Nepaliin uudestaan, tulen viettämään enemmän aikaa myös Last Resortissa. Se on äärimmäisen hyvä paikka hankkia elämyksiä ja kokemuksia, jotka varmasti muistaa pitkään, muistista riippuen ehkä koko loppu elämän.