Viimeinen harkkaviikko (!!!!!)

Tosiaan, viimeinen harkkaviikko on nyt takana ja Nepal-aika lähestyy uhkaavasti loppuaan. Fiilikset on aika ristiriitaiset. Toisaalta ei haluais jättää kaikkea tätä Nepal-elämää ja ihmisiä, joihin on tutustunut.. Toinen puoli seikkailua on kuitenkin suureksi kasvanut koti-ikävä ja kaipuu.

Edellisten viikkojen vuoksi viimeinen harkkaviikko oli melkoisen aikataulutettu. Maanantai ja tiistai vierähti valtion koulussa observoiden. Mielenkiintoista oli nähdä minkälaisia eroja valtion koulun ja yksityisen koulun välillä on. Lapset olivat jälleen suloisia, todella tuttavallisia ja innokkaita. Koska meillä oli vain kaksi päivää, päätettiin käydä omatoimisesti kiertämässä koulua ja löydettiin rehtorikin. Juotiin siinä sitten rehtorin kanssa teet ja vaihdettiin "Facebook-nimet." Teehetken jälkeen lähdettiin rehtorin ohjaamana lyhyelle kierrokselle. 

Oppilaita koulussa oli noin 600 ja monet -etenkin esikoululaiset -ei niin rikkaista perheistä. Koulussa oli myös erityinen luokka sokeille ja heikkonäköisille lapsille. Kävimme tutustumassa luokkaan, jossa lapset harjoittelivat pistekirjoituksen alkeita. Todella mielenkiintoista. Koulukierroksen päätteeksi palattiin "meidän omaan" luokkaan leikkimään ja laulamaan. Loppuiltapäivästä mekin vedettiin lapsille laululeikkejä, muiden muassa pää-olkapää-peppua suomen kielellä totta kai! :D

Keskiviikkona ja torstaina odotti uudet haasteet, kun menimme tutustumaan ABBS-nimiseen kouluun. ABBS on koulu kehitysvammaisille lapsille ja nuorille. Kaksipäiväinen siellä oli jopa vielä mielenkiintoisempi ja opettavaisempi kuin edelliset kaksi olivat valtion koulussa olleet. Oppilaita oli noin 50 eri taustoista ja todella eri-ikäisiä. Nuorimmat olivat arviolta 4-vuotiaita ja vanhimmat jo aikuisia. Joukossa oli Down-lapsia ja -nuoria, monin tavoin liikuntarajoitteisia, autisteja sekä muuten eritavoin mieleltään ja kyvyiltäään erityisiä lapsia ja nuoria. Aamu aloitettiin yhteisellä aamuhartaudella, laulaen ja yhdessä ollen. Siitä siirryttiin luokkiin. Jonkinlainen ikäjako oppilaiden kesken oli tehty, mutta muuten tuntui olevan kaikki sekaisin, erityisominaisuuksista riippumatta. 

Minä ja Jussi menimme isojen luokkaan. luokassa oli 15 nuorta. Ikiä on melko hankala arvioida, mutta nuorimmat olivat varmaankin 14-vuotiaita. Vanhin oli 26-vuotias Zuri. Keskiviikkona askartelimme origameja sanomalehdistä ja opettelimme miten pukeutua lämpimästi näin talven lähestyessä. Torstaina opettelimme värejä ja oppilaat piirsivät opettajan pyynnöstä tietyn värisiä asioita. Piirrosten valmistuttua kaikki kuvat asetettiin keskelle ja vuoron perään oppilaiden piti löytää joukosta omansa. Iltapäivällä jatkettiin muistipeliä seuraavalle levelille. Jokainen vuorollaan sai hetken katsoa lattialla olevia aamupäivällä piirrettyjä kuvia. Tämän jälkeen piti sulkea silmät. Tehtävä oli luetella katsomatta niin monta kuvaa kuin muisti. Molempiin iltapäiviin kuului yhdistetty lounas-lepotauko. Eli tunti ruokaa ja tunti unta.  

Kaikista ihaninta koulussa oli lapset ja nuoret. Yhteisöllisyyden ja toisten auttamisen määrä oli sydäntä lämmittävä. Kukin auttoi sen minkä pystyi, kaikki osallistuivat, tukivat toisiaan ja huolehtivat toinen toisistaan. Ja sitä hymyn määrää. Torstai-iltapäivänä sain kunnian toimia meidän luokan tyttöjen kampaajana. Vuoronperään tytöt hivuttautuivat eteeni ja näyttivät kysyvästi kampaa kädessään. Yhden kerrallaan kampasin ja tiedustelin halusiko asiakas yhden vai mahdollisesti kaksi lettiä. Kampaamokäynnin jälkeen kukin tytöistä kiitti tavallaan. Joku otti kädestä kiinni, toinen silitti päästä ja hipaisi poskea. Kolmas yritti parhaan kykynsä mukaan sanoa 'Thank you.' Yksi tyttö kiitti monta kertaa ja vielä ovellakin, pois lähtiessä koski omaan päähänsä ja risti kädet kiitoksen merkiksi ja koitti mumista englanniksi kiitosta. Niin pieniä hetkiä, mutta niin suuri merkitys -niin tytöille kuin mullekin. Huikeita kokemuksia.

Perjantaina käytiin vilkaisemassa jälleem ihan toista maailmaa. Mentiin vierailulle pienen pieneen 'päiväkotiin.' Siitä tuli mieleen perhepäivähoitopaikka. Ei se siis ollut samanlainen kuin suomalainen perhepäivähoito, mutta muistutti kyllä eniten sitä. Lapsia oli n. 15 ja hoitajia kolme. Lapset olivat 1-3-vuotiaita. Yksi huone ja pieni piha. Huoneessa oli sänkyjä, pieni keittonurkka ja yksi pöytä. Ruokailu tapahtui ulkona, leikkiminen ja muut puuhat sisällä. Ennen lähtöä juotiin vielä teet ja syötiin pikkuleivät. Kiireinen viikko kouluvierailujen osalta oli ohi. 

Viikonlopun jälkeisenä maanantaina käytiin vielä puolikas päivä kurkkimassa isoa yksityiskoulua toisella puolella Kathmandua. Oppilaita siinä koulussa oli n. 850. Saatiin hyvä ja melko kattava kierrätys koulun tiloissa. Hetken saimme myös seurata eskariluokan opetusta ja draama-näytelmän harjoituksia tulevaa vanhempainpäivää varten.

Viikko oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja antoi lisää näkökulmaa nepalilaiseen koulusysteemiin. Hieman haikein mielin, mutta samalla onnellisena lähdettiin Jussin kanssa viimeiseltä koululta metsästämään jostain lounasta ja suunnistamaan kohti Monkey-temppeliä. 

    Tässä vielä ensimmäisen valtion koulun koira. Käveleminen näytti vielä poikkeuksellisemmalta..

Jotain ihan muuta.

Aika on vierinnyt vauhdilla. Jotenkin tuntuu melkein, että pari viikkoa on mennyt ihan ohi. Oli lakkoviikko, oli vaaliviikko ja niitä ennen Tihar-viikko. No vaalit on nyt kuitenkin takana ja ihan hyvä niin. Levottomuuksien määrä yllätti ainakin mut, vaikkakin paikalliset olivat iloisia, kuinka rauhallisesti vaalit tällä kertaa sujuivat. Pommeja ei kuulema ollut yhtään niin paljon, polttopullotkaan eivät tehneet tuhoa yhtään niin paljon kuin viime vaalien aikaan. Äänestyspäivä oli rauhallinen ja vaalivilppiä ei parannettujen järjestelyjen (mm. äänestäjäluettelon ja Voter-ID:n) ansiosta juuri päässyt tapahtumaan. Alustava vaalitulos tuli, ja maoistinen puolue, joka viime vaaleissa voitti ylivoimaisesti, kärsi nyt rökäletappion. Monet paikalliset olivat peloissaan, että mitä nyt tapahtuu. Suuttuvatko maoistit kun näin kävi. Pelko oli melkein käsinkosketeltava kun Sanga-Sangai koulun johtaja kertoi tuloksista ja mainitsi äänestäneensä maoisteja vain, jotta he pysyisivät tyytyväisinä, eivätkä ryhtyisi taas väkivaltaisuuksiin. (Käsittämätöntä, että jotkut todella äänestävät pelon takia puolueita, joiden aatteita ei kannata lainkaan.) Johtaja itse pelkäsi jopa uuden sisällissodan mahdollisuutta. Toivottavasti ei kuitenkaan.

Vaalien jälkeen torstaina käytiin siis tutustumassa Jussin kanssa Seljan ja Even harkkapaikkaan Sanga-Sangai nimiseen kouluun. Pienen pieni koulu, 22 oppilasta ikähaarukka 3-14 vuotta. Osa vaikutti siltä että varhaislapsuuteen on kuulunut katuelämä ja liiman haistelu, sen verran pihalla tästä maailmasta olivat. Osa lapsista oli orpoja, osa muuten heikoista tai huonoista oloista. Koulupäivä alkoi hampaiden pesulla ja hiusten harjauksella. Sulassa sovussa eri-ikäiset ja -tasoiset lapset kuitenkin päiväänsä tuntuivat viettävän.

Vaaliviikon perjantaina lähdettiin Seljan kanssa Chautaraan Maijan ja Maarian luo. Chautara on siis kylä vuorilla, vaikea arvioida asukasmäärää, mutta iso se ei ollut. Yksi iso pääraitti, jonka varrella oli muutamia paikallisia ravintoloita ja pieniä kauppoja. Kylässä tuntui, että kaikki tunsivat toisensa ja Maija ja Maaria olivat kaikille tuttuja. Koska meidän naamat oli uudet, tuijotuksia ja huutelua riitti. Kylä oli kyllä ihan toinen maailma Kathmanduun verrattuna. Huhhuh. Niin ja tavattiin me pariin otteeseen Chautaran oma kylähullukin. :D

Viikonloppu oli todella mieleenpainuva. Pelkästään jo perjantaiaamun taksimatka bussiasemalle oli melkoinen kokemus. Liput piti hakea pienenpienestä peltikopista ennen klo 7.00 Löysin Seljaa odotellessani innokkaan taksikuskin.. Neuvottelun jälkeen ymmärsin, ettei taksikuski tiennyt missä kyseinen bussiasema oli. No mitä tapahtui, ennen kuin ehdin kissaa sanoa joku random ohikulkija oli jo auttamassa meitä (taksikuskin ainoa englanninkielinen lause oli "English no, much no English." ) neuvoi taksikuskille suuntaa ja yritti soittaa bussilippujen hakuluukulle. Sanoin, että voin myös etsiä toisen taksin, että ei haittaa yhtään. Ohikulkija vakuutteli, että kyllä kaveri nyt tietää, hypätkää kyytiin vaan. Matkalla taksikuski pysäytti toisen kaverin ja kyseli neuvoa. Myös tämä ystävällinen paikallinen soitti peltikoppiin puhelimestani. ("Asiakaspalvelu" kun on vain nepaliksi..) Tässä vaiheessa kello oli 6.55.. Päästiin kuitenkin perille, löydettiin peltikioski ja saatiin liput. 

Kolmetuntinen bussimatka Chautaraan taittui 12-paikkaisessa microbussissa. Ennen lähtöä oli jälleen kommellusta ja bussin sisältä löytyi mm. elävä kana, joka oli sullottu muovipussiin. :D Matkaan mahtui myös muutama matkapahoinvoinnista kärsivä paikallinen. Eihän siinä taaskaan voinut muuta kuin nauraa, kun tilanne oli niin absurdi. :D Todettiin Seljan kanssa vaan, että tästä viikonlopusta on tulossa mahtava!

Ja niinhän siitä tulikin. Chautara-viikonloppuun mahtui mm. Maijan ja Maarian pitämä tyttöryhmä, vierailu TUKI-järjestön toimistolla (joka on Maijan ja Maarian harkkatukikohta), päiväretki joelle, kapuaminen temppelille, chautaralaiseen ravintolakulttuuriin tutustumista, vaalivoittokulkueen pällistelyä, jääkylmä suihku, reikävessa ja huikeimpana kaikista -tähtien katselu katolla makuupusseihin ja viltteihin kääriytyneinä (unohtamatta tietenkään tähtienkatselueväitiä..)! Mun ja Seljan osalta tähtien katselu venyi aika pitkäksi, ihan super! Se oli kyllä ilta/yö jonka tulen muistamaan pitkään! 

Sunnuntai-illaksi tultiin takaisin kotiin. Käytiin vielä hakemassa Palak Paneerit ja parhaat naan-leivät Falchasta ja mentiin päättämään yhteinen viikonloppu Seljan ja muiden kämpille. Aivan unohtumaton viikonloppu, huikean hyvässä seuraasa, täynnä kokemuksia ja elämyksiä! Kyllä tuli uni sunnuntai-iltana!

 

Lakkoilua ja lähestyvät vaalit.

Ensi viikon tiistaina täällä vietetään historian toisia demokraattisia vaaleja. Vaalikampanjointi on alkanut jo aikaa sitten. Tällä viikolla täällä on käytetty jo aika erikoisia keinoja ihmisten mieliin vaikuttamiseen. Yksi maoistinen puolue on julistanut maanlaajuisen lakon eli Bandan. Lakon aikana puolue on vaatinut, että julkiset eivät kulkisi, taksejakaan ei saisi ajaa ja ravintolat ja kaupat tulisi pitää kiinni. Tilanne on epämääräinen. Joinakin päivinä busseja on liikkunut jonkin verran, takseja on ollut normaaliin verrattuna todella vähän, kaupat ja ravintolat ovat olleet kiinni vaihtelevasti. Outoa on, että lakko ikäänkuin loppuu joka ilta kello 17 aikaan ja sen jälkeen osa kaupoista ja ravintoloista avaa ovensa ja taksit kulkee. Lakko vaikuttaa myös työntekoon. Myös suurin osa kouluista on suljettuina. Tästä syystä tämä viikko on jäänyt harjoittelun osalta vähän nihkeäksi. Tarkoitus oli päästä hallituksen kouluun, mutta ollaan oltu joka päivä ECEC:llä tekemässä milloin mitäkin korvaavia aktiviteetteja.

Meillä ei ole hätää eikä pitäisi valittaa. Moniin lakko ja tilanne vaikuttaa paljon enemmän kuin meihin.. Esimerkiksi Maija ja Maaria (kaksi Diakilaista tyttöä, jotka harjoittelevat Chautarassa, kylässä vuorilla) olivat lakon takia jumissa, jossain vielä pienemmässä kylässä. Busseja ei mennyt, takseja ei mennyt. Vaihtoehdoiksi annettiin odottaa siellä tai kävellä takaisin Chautaraan. Tytöt kävelivät reilut 70km tavaroineen takaisin Chautaraan. Onneksi ovat kunnossa. Nähtäväksi jää pääsevätkö Kathmanduun tänä viikonloppuna suunnitellusti vai ei. Toivotaan parasta.

Mitä lähemmäs vaalipäivää mennään, sitä enemmän ongelmia ilmenee. Kathmandun laaksosta on löydetty lukuisia kotitekoisia räjähteitä, busseja ja takseja on heitelty polttopulloilla ja ihmiset alkavat olla peloissaan. Syystäkin. Monia ihmisiä on loukkaantunut ja joitakin kuolonuhrejakin on ilmoitettu. (Ainakin ehdokkaita on murhattu, siviileistä ei ole varmuutta.) 

Kotona on turvallista ja meidän lähialueet ovat toistaiseksi olleet ok. Meillä on kotona netti poikki nyt kolmatta päivää, mutta ECEC:n netti toimii. Siispä pikainen kuulumiskirjoitus täältä käsin. Toivottavasti vaalien jälkeen tilanne täällä rauhoittuu. Ja saadaan netti kuntoon. Kyllä me täällä pärjätään, aivan varmasti.

The Last Resort

Tiedoksi. Tämä on pitkä ja yksityiskohtainen teksti, suunnattu erityisesti äidille. Saat toki lukea, jos siltä tuntuu.

Suomessa jo kutkutteli mielessä ja etenkin mahan pohjassa ajatus tästä hommasta. Olin kuullut, että Nepalissa on yksi maailman upeimpia paikkoja tätä kokemusta varten. Siispä viime viikon lauantaina lähdettiin reissuun, repussa kuitti, joka oikeuttaisi yhteen Benji-hyppyyn kahden kukkulan väliseltä sillalta, 160 metrin korkeudelta. 

Keskiviikkona käytiin Thamelissa, The Last Resortin toimistossa, varaamassa paikat lauantaiaamun bussiin. Toimistossa pyöri video erilaisista aktiviteeteista mitä Last Resortissa voi tehdä. Video pyöri non-stopilla. Koskenlasku näytti kivalta, kalliolaskeutuminen näytti kivalta, saunominen ja rentoutuminen kuulosti kivalta. Katse kääntyi saman tien pois kun kuvaan tuli Benji-hyppääjä, joka odotti omaa vuoroaan sillan reunalla. Korkeet paikat ei todella oo mua varten. Hyvä lähtökohta Benji-hypyn varaamiseen.. Hypyt kuitenkin varattiin ja maksettiin. Vatsa kääntyi ylösalaisin useamman kerran sen 20 minuutin aikana, joka toimistossa vietettiin.

Perjantai-iltana käytiin Seljan kanssa paniikki-illallisella. Onneksi puhuttiin vähän muistakin jutuista, niin ei tarvinnut ajatella seuraavaa aamua. Lauantai kuitenkin koitti ja 5.45 oltiin Thamelissa, valmiina lähtöön. Kuoppainen kolme ja puolituntinen matka sai alkaa. Matkalla meidät pysäytettiin tavattoman monta kertaa, ja aina joku sotilas tai poliisi tuli ovelle kyselemään mihin matka ja ketä on kyydissä. Joku virkaintoinen nuori armeijapoika tutki jopa matkustajien laukkujen sisältöjä. Ilmeisesti etsivät tehostetusti pommeja tai muuta epäilyttävää. Syynä kuulema lähestyvät vaalit, joiden takia täällä on ollut ajoittain vähän ongelmia. Syystäkin ihmiset alkavat olla jo vähän vainoharhaisia.. Bussimatka meni onneksi jutellessa aika paljon kaikesta muusta kuin tulevasta koitoksesta. Kuitenkin aina kun mutkan takaa vuorten välistä pilkisti silta, vatsa teki kuperkeikkaa. Välillä toivottiin Seljan kanssa, ettei bussi saapuis perille ollenkaan. 

No kyllähän bussi lopulta pysähtyi, oltiin perillä ja nähtiin ekaa kertaa paikka, josta meidän pitäis tulla pää edellä alas. Vatsa. Käveltiin lähemmäs. Vatsa. Odottelun jälkeen meidän piti kävellä siltaa pitkin toiselle puolelle. Vatsa. Sillalla oli varmaan lähemmäs 40 ihmistä ja se huojui ja heilui. Vatsa. Mun katse ei vahingossakaan siirtynyt alas. Kävelin koko matkan katse tiukasti edellä kävelevän selässä. Muut nauroi, että miten sä aiot muka hypätä, jos et pysty edes katsomaan alas. Siinäpä kysymys.

Ennen hyppyä leikittiin kuitenkin Suurinta pudottajaa. Meidät huudettiin yks kerrallaan nimellä porukan eteen. Edessä oli vaaka, jolla meidät punnittiin. Punnituksen tulos kirjattiin oikeaan kämmenselkään ja huudettiin kirjanpitäjälle. :D Myös hyppyjärjestys määräytyi kädessä olevan numeron (painon) mukaan. Olin keskimmäisessä ryhmässä, se sopi mulle.  Ei ekojen, mut ei myöskään vikojen joukossa. 

Katseltiin näköalapaikalta ekan ryhmän onnistuneita ja vähemmän onnistuneita suorituksia. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen kakkosryhmä kutsuttiin sillalle. Vatsassa kääntyi jälleen. Mietin, että mitähän tästä mahtaa tulla, jalat tuskin suostuu mua viemään eteenpäin. Kävelin sillalle ja koitin miettiä hyppyä varten annettuja toimintaohjeita ja Jamesin (meidän Guest Housen omistajan aviomiehen) rohkaisevia vinkkejä räpiköivistä linnunpoikasista. Psyykkasin itseni varsin hyvin, koska jalat toimi, sillalta kattominen ei ollutkaan paha ja hymy oli herkässä. Olin täynnä intoa ja odotusta. Tutustuin jonossa Samiin, Pohjois-Italialaiseen vapaaehtoiseen, jonka kämmenselässä luki sama numero ku mulla. Sam oli tosi hermona ja loppuaika menikin jutellessa niitä näitä ja psyykatessa Samia.

   Kameraa ei saanu tietenkään viedä sillalle hyppyjen aikana, joten omia kuvia sieltä ei ole.

Pian olinkin jo valjastettavana. Valjaat päällä mut sidottiin istumaan, jonka jälkeen kiinnitettiin nilkkaremmit. Jotain mukavia siinä juteltiin ja kameran takana mies haastatteli mua, että mitä nyt tapahtuu. Mulle iskettiin kamerakypärä päähän ja tajusin, että okei, kohta mennään. Kyllä siinä tais vatsa vielä viimeisen kerran kääntyä. Nimittäin sen jälkeen jännitys kaikkos ja tilalle tuli innostus. Kävin hyppymasterin kanssa viimeisen keskustelun: "Okay, so how should I jump?" "As far as you can." Asia selvä, ei voi olla vaikeeta. :D Toisissaan kiinni olevat nilkkaremmit kireenä sipsuttelin sillan laiturille. Mietin menneen kesän hyppyä Myrskylän laiturilta ja kiitin mielessäni Nooraa ja Jenniä, siitä että olivat aikoinaan opettaneet mut hyppäämään pää edellä veteen. Hiljaa sipsuttelin aivan reunalle ja samantien kun varpaat pilkisti reunan yli kuului vieressä lähtölaskenta "Three, two, one, BUNG--" loppu jäi kuulematta kun syöksyin pää edellä kolmen sekunnin vapaapudotukseen. Seurasi tunneskaala, jota on mahdotonta kuvailla. Huhhhuh! Ei voi muuta sanoa ku huhhhuh! 

(Muutama videokin tilanteesta löytyy, mutta voidaan äiti katsella niitä sitten kun oon taas kotona.)

    Suorituksen jälkeinen tuuletus by Jussi Pentilä

The Last Resort oli tosi kivan oloinen paikka. Oon aivan varma, että jos (ja kun) tulen Nepaliin uudestaan, tulen viettämään enemmän aikaa myös Last Resortissa. Se on äärimmäisen hyvä paikka hankkia elämyksiä ja kokemuksia, jotka varmasti muistaa pitkään, muistista riippuen ehkä koko loppu elämän.

Tihar

Tihar-festivaali. Valonjuhla. Newarien uus vuos. Loma. Sitä onkin juhlittu eri paikoissa eri tavoin.

Koulussa

Meidän koulun lapsista lähes kaikki kuuluu Newari-kastiin. Ja koska Tiharina vaihtuu Newarien vuosi, näkyi juhla meidän koulussa monella tavalla. Tiharia juhlittaisiin varmaan muutenkin, mutta kiva oli jälleen päästä näkemään jotain todella erilaista kuin meillä Suomessa. Torstaina ja perjantaina koulutehtävät oli heitetty enempi vähempi nurkkaan ja suurimmaksi osaksi lapset saivat leikkiä palikoilla ja askarrella Tihar-juttuja. Meidän luokassa tehtiin mm. Valokortteja ja väritettiin kynttilöitä hiekkapaperiin. Torstai-iltapäivänä siiryttiin uudenvuoden juhlintaan koulun katolle. (Samainen kaaoskatto kuin leijojenlennätyspäivänä..) tällä kertaa katto oli melko pitkälle valmiiksi organisoitu. Maahan oli järjestetty riviin kynttilöitä ja kukkia, piirretty hiekka-mandaloita ja kasattu hedelmiä. Hetken taas ihmeteltiin ja arvottiin kuka menee ja minne menee, ketkä ensin ja kuka tekee mitäkin. Mutta ei samanlaista kaaosta kuin viimeksi.

Ensimmäinen lapsirivi saatiin istutettua tyynyille ja homma sai alkaa. Ensin jokainen lapsi sai otsaansa tikan. Tika on siis tikka-pulverista, jogurtista ja riisitä tehty "mössö", jota paikalliset, ennenkaikkea hindut, länttää otsaan suojaamaan tuhoajajumala Shivalta ja sen kolmannelta silmältä (tai ainakin jotain sinne päin. Faktat on varmaan päin prinkkalaa ja kirjotusasutkin voi olla väärin. Jussi joku aamu tätä selitti mulle, mutta pakko myöntää, etten kyllä muista juurikaan mitään siitä..). Tikan jälkeen lapset sai kukista tehdyn lein kaulaansa ja sitten toivotettiin hyvää vuotta 1134. Lopuksi vielä jokainen lapsi "siunattiin" hedelmillä, eli koputeltiin lapsia päähän banaaneilla, guavilla ja melooneilla, tai siltä touhu mun silmiin näytti. :DD 

Perjantaina oli vuorossa (ehkä) perinteiset Tihar-tanssit. Sitä varten niin tytöt kuin pojatkin meikattiin. Isoimmille lapsille puettiin myös jotkut (ehkä) perinneasut. Tämäkin organisointi oli superluokkaa. Ensin yksi aikuinen kääri tytön mekkoon, sitten ihmeteltiin ja sen jälkeen joku muu kääri tytön uudestan, ilmeisesti paremmin. Mielenkiintoisen show'n päätteeksi lapsilla oli kuitenkin vaatteet päällä ja todellinen show voitiin aloittaa. Tällä kertaa toimintakenttänä oli koulun etupiha. Sinne oli viritetty jonkin näköinen mandala tai muu vastaava ja uhrikori. Ohjelmassa oli tanssia, laulua ja musiikkia. Kaikki lapset saivat oman vuoronsa. Lopuksi mekin päästiin Jussin kanssa estradille. Saatiin ensimmäistä kertaa myös tikat otsaan. Tähän ilonpitoon oli hyvä lopettaa meidän neljäviikkoinen Hilarioksen montessorileikkikoulussa. 

    Mun rakkaat apinat.<3

Kylässä

Perjantaina juhlittiin Tiharia myös vapaa-ajalla. Tosin kyseessä oli yhdistetty Tihar-Halloween-ilta kommuunissa. (Eli noiden muiden kämpillä). Naamiaisillanvietto. Pukeuduin toogaan ja mun naama värjättiin luomivärillä valkoiseksi. Matkalla hommattiin vielä lehtiä ja muita rehuja naapuruston kukkapuskista. Ovella Maija kiinnitti ne mun päähän ja oltiin valmiita astumaan sisään. (Jussilla ja Flinkulla oli melko mielikuvitukselliset asut...) Anup ja Anne oli kutsunut aika paljon paikallisia meidän ulkomaalaisten lisäksi. Mukava oli jälleen tutustua uusiin ihmisiin. Ilta oli kokonaisuutena kiva, vaikkakin melko harva oli pukeutunut. Aij ja pakko mainita, joku oli tuonut yhteiseen pöytään Marianne-karkkeja ja salmiakkia. Maistui kodilta. Meillä oli pitkä viikko takana, ilta meni myöhään ja hihhuloin ulkona melkein pelkässä lakanassa.... Ei vissiin ollu järin fiksua.. Hups. (Pukujuhlista ei valitettavasti ole kuvamateriaalia, mutta Maijan granny-asu oli kyllä aivan yliveto!)

     Kommuunin naapurissa oli kukkakoristeita ovissa ja mandala maassa, tyypillinen Tihar-koristelu.

Kotona

Lauantaina käytiin vielä pörräämässä Thamelissa. Mentiin Liisin ja Maijan kanssa italialaiseen ravintolaan La Dolche Vitaan syömään. Aivan hilloset hinnat, mutta vain yks sana, joka teki rahan merkityksen täysin olemattomaksi. Lohikermapasta. Lohta. Kalaa. Puolentoista kuukauden tauon jälkeen kalaa, lohta. Olin haljeta. Illalla olin aivan kuollu, värjöttelin makuupussin ja kahden peiton alla. Aivan jäässä. Seuraavat päivät menikin sitten sisällä, kotona pedissä. Koko viikon mulle oli yrittänyt puskea joku tauti. Ja nyt kun vihdoin alkoi loma, kroppa antoi periksi ja pakko oli vaan antautua. Tiharin pääpäivät menivät sitten nukkuessa, lukiessa ja levätessä. Toisaalta teki varmaan ihan hyvää sekin. 

Kaupungilla

Tiistaina pääsin minäkin haistelemaan Tiharin viimeisisä rippeitä. Lähdettiin porukalla kohti Kathmandu Durbar Squeria ja Thamelia. Pyörittiin hetki etsimässä ruokapaikkaa, mutta monet paikat olivat vielä Tiharin takia kiinni. Loppujen lopuksi päädyttiin Thameliin syömään ja illan mittaan seuraan liittyi suoraan haikilta myös Maija ja Liisi. Illallisen jälkeen käppäiltiin Thamelista takaisin Durbar Squerille päin. Sillä matkalla sain kuin sainkin muutamia kivoja Tihar-kuvia myös kaupungin valoista. 

We are from Finland.

Tämä viikko on ollut neljäs eli meidän viimeinen viikko montessorileikkikoulussa. Neljän viikon aikana ollaan opittu paljon Nepalista, joten päätettiin Jussin kanssa kertoa lapsille jotain myös meidän kotimaasta, Suomesta. Siispä tiistai ja keskiviikko hurahtivat Suomi-teemalla. 

Tiistaina otettiin haltuun Jussin luokka, UKG eli 5-6-vuotiaiden ryhmä. Ensin kerrottiin kuvien kanssa Suomesta. Näytettiin karttaa, maisemia Helsingistä ja muualta, kesällä ja talvella. Erityistä hilpeyttä herätti kuva, jossa nainen kaivoi autoaan lapiolla lumen alta. Käytiin läpi eläimiä ja Joulupukki. Suurimman suosion sai kuva vihaisista linnuista. Kun käänsin iPadin lapsiin päin ja kysyin mikä kuvassa mahtoi olla, kaikki huusivat useampaan kertaan Angry Birds!! Ja meteli oli melkoinen. Täälläkin on tosiaan todella paljon kaikenlaista Angry Birds-krääsää. Päätettiin meidän kuvashow Suomen lippuun. Siitä siirryttiin toiseen osioon. Vuorossa oli Art and craft. Askarreltiin lasten kanssa Nepalin ja Suomen lippuja. Ensin väriteltiin, sitten leikattiin ja lopuksi liimattiin. Monet lapsista ei ollut koskaan käyttänyt saksia, koska koulussa ei uskota lasten osaavan, joten opettaja leikkaa lasten puolesta. Me pistettiin lapset leikkaamaan itse. Monet tarvitsivat aika paljon apua, mutta voi että niitä ilmeitä kun ensin kieli keskellä suuta lapsi on keskittynyt seuraamaan lipun reunaa ja saanut itse leikattua lipun ääriviivoja myöten. Iltapäivällä kaikki oli saaneet lippunsa valmiiksi. Koulun rehtori tuli luokkaan aistimaan tunnelmaa ja innostui niin paljon, että koko ryhmä käskettiin koulun takapihalle ryhmäluvausta varten. Kuvailujen jälkeen annettiin viimeinen kirsikka. Olin tuonut Suomesta sisuja. Tarjottiin lapsille sisut. Heheee, ilmeet olivat kyllä aika hilpeyttä herättäviä. Myös luokan opettajan naama vääntyi kiemuralle. Rehtorikaan ei tainnut erityisemmin nauttia, mutta kumpikaan aikuisista ei kehdannut sylkeä sisua poiskaan. :D Onnistunut päivä oli!

Keskiviikkona oli vuorossa mun luokka, LKG eli 4-5-vuotiaat. Hetken ehdin ennakkoon jo kauhulla miettiä, minkähänlainen kaaos siitä mahtaa syntyä. UKG:ssa lapsia on 15, LKG:ssa melkein 30 ja luokkaan mahtuu myös muutama supertöhö lapsi. Pienen hetken pohdittuani totesin, että päivä menee niinkuin menee, turha sitä pelätä etukäteen. Vedettiin samalla konseptilla kuin isompien kanssa. Meidän suurena apuna oli Chandrika-opettaja, joka käänsi puhetta lapsille nepaliksi. Lapset olivat todella innoissaan ja jälleen Muumit ja erityisesti Angry Birds saavuttivat suosiota. Yhdellä pojalla oli Angry Birds-takki ja mainitsin huomioni ääneen. Eipä mennyt kauaakaan kun toiselta puolelta luokkaa kuului "mero jacket, mero jacket!!" Minun takki! Äänen suunnassa oli noussut seisomaan toinen poika, jolla oli myös Angry Birds-takki. Tottakai sekin piti huomioida. Toinen luokan opettajistakin oli kiinnostunut Angry Birds-asiasta. Esityksen jälkeen hän tuli tiedustelemaan, että onko meillä todella sellaisia lintuja Suomessa. Koska kuulin, että hän kysyi, onko Angry Birdsit todella Suomesta, vastasin pokkana, että joo, on. Opettajan silmät levisi ja innostuneena hän sitten kyseli, onko ne todella punaisia ja keltaisia ja sinisiä. Siinä vaiheessa ymmärsin, että nyt on menty himppasen metsään. Aij että mikä tilanne, kiusaus oli kova, mutta korjasin kuitenkin väärinkäsityksen paljastamalla, ettei meillä ihan oikeasti elä vihreitä possuja eikä erivärisiä ilkeitä lintuja. 

Askartelu oli hieman haasteellisempaa kuin isompien ryhmässä, mutta tilannetta helpotti hieman se, että meidän luokassa on kaksi opettajaa. Heistä molemmista oli suuri apu. Kurjaa on kuitenkin se, kun lapset leikkaavat itse tai värittävät tai melkein mitä vaan Art and craftia, täkäläiset opettajat viimeistelevät lasten tuotokset. Jos lipun reuna oli repaleinen tai leikkaus ei kulkenut reunaa pitkin, opettaja leikkasi sen uudestaan. No liput saatiin valmiiksi ja jälleen siirryttiin takapihalle valokuvaukseen. Mun luokassa ripustettiin vielä liput luokan kattoon koristamaan tämän viikon loppuun saakka. Onnistunut oli tänäkin päivä! Tähän oli hyvä päättää Suomipäivät. Torstaina ja perjantaina meillä onkin sitten muunlaista spesiaaliohjelmaa, kun koululla juhlitaan tulevaa Tihar-juhlaa.